Minä en tajua, mitä järkeä on ystävänpäivässä. Se on niin turhanpäiväinen juhla, jonka tarkoituksena on saada kortteja kaupaksi ja parittaa kouluissa viattomia yläasteikäisiä yhteen. Se on niin väärin, että joka pahuksen vuosi pitää tuntea ällötystä ja häpeää niiden teinien puolesta, jotka kaupungilla nuoleskelevat toistensa kitarisoja joka ikisessä kadunkulmassa. Samalla kuitenkin on salaa kateellinen siitä, että ei itse voi olla nuoleskelamassa jotakuta. Ja sukulaiset! Ne ovat koko tämän pariutumis hommelin alku ja juuri. Jo ala-asteen kolmannella luokalla minun vanhempani yrittivät parittaa minua tuttavaperheen pojan kanssa. Mumminikaan ei osaa minkäänlaista häpeilemisen taitoa. Omassa koulussani jokaiselle jaettiin halisydämmet, joka antoi minulle hyvän syyn lähennellä luokkalaisiamme poikia. Se oli... mieleenpainuvaa... Nojoo. Turha yrittää hurskastella ja sanoa, että juhlapäivän tarkoituksena on muistella ystävää ja antaa hänelle hänen ansaitsemansa kiitos ja tunnustus (mikä tarkoittaa halpispehmolelua ja paperiläpyskää). 

nojoo. Ehkä olen vain katkera. Oma ystävänpäiväni ei eides ollut täysi fiasko. Minulla oli oikeastaan ihan hauskaa, kun piirtelin ystävilleni vihjailevia (suorasukaisia) ystävänpäiväkortteja. Osa päätyi jopa opettajalle tunniksi, kun se aiheutti niin paljon hämminkiä. Eräskin älykäs kommentti Anninan suunnalta ("Siltä puuttuu karvat") aiheutti konfliktitilanteita kuviksenluokassa.  Heh.

Nah. Olen tulossa kipeeksi, päätä särkee ja kurkku on kipeä.