Tuota noin. Otsikko selittyy sillä, että kirjoitin tämän kirjoituksen jo kerran, mutta siitä tuli niin  itseinhoista angstimössöä, että päätin poistaa sen. Lisäksi se olisi otettu jonkin sortin elämän ohjeistukseksi minun kanssani liikuttaessa, sillä paljastin siinä niin paljon niistä luonteeni osista, joiden en halua vuotavan kenellekkään. Nyt ihmettelette sormi suussa, mitäköhän minä mahdoin kirjoittaa, mutta sitä minä en kerro. En ikinä, en ikimaailmassa. Oma asiani, pitäkää likaiset näppinne erossa siitä. Mutta, nyt meni liikaa rienaamiseksi. Asiaan.

Eilen illalla, saatoin Veeran kotiin (kiitos viime illasta oli hauskaa ^^) koska hänellä ei ollut bussirahaa.  Kotimatkalla päätin mennä tapaamaan Tiaa. Soitin hänelle monta kertaa, ei vastausta. Kävin hänen kotiovellaan, sieltä minulle sanottiin, että Tia on hiihtämässä, tulee kohta. Lähdin pururadalle, missä oletin arvon mössiäisen oleilevan. Pururataa kolmatta kertaa loskasateessa ympäri kävellessäni, minulle soitettiin: Tia on saapunut kotiinsa. Sinne siis. Ja vietin loppuillan Tialla, sen jälkeen, kun olin etsinyt häntä ympäriinsä loskasateessa, kesäkengillä ja palelevaisena. Mahdoin näyttää kamalalta seisoessani hänen ovellaan tukka märkänä ja valuvana, silmänaluset mustina valvotuista öistä ja äärimmäisen pienen, laihan ja orvon näköisenä. Minulla on surkea ryhtikin. Ihan kuin jostain kauhuelokuvasta varmaan. Nojoo. Se oli kasvattava kokemus, mikä vaatii jonkin sortin masokistisuutta (mitä minusta kyllä löytyy) ja suosittelen sitä kaikille. Jaa mitä siis suosittelen? Selkokielellä: suosittelen loskasateessa rämpimistä kaikille. Lämpimästi. Ja tiedoksenne, ne lumihiutaleet olivat lehmän kokoisia, ja minä rämmin siellä varmaan kolme tuntia.

Joo. Ihana viikonloppu alkoi, saatan taas hetken keskittyä lempipuuhiini: Syömiseen ja nukkumiseen. Kouluviikolla sitten rääkkään itseäni henkisesti, mikä ei kylläkään näy päälle. En stressaa. Lainkaan.

Kevät on tulossa, mutta olen henkisesti kaamoksella. Inhottaa.

                                    -Itseinho-Ombra