Mmmh, menen tänään vasta kahdeksitoista kouluun, joten aion pysytellä sitkeästi sängyssä kunnes ulkona on yhtä aurinkoista kuin siinä unessa, jonka näin viime yönä. Uusi jaksokin alkoi. Minulla on kaikenlaisia kiduttavia lukuaineita, mutta se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Taisiis, puiseva pakonomainen historian (varsinkin taidehistorian) opiskelu saa aikaan jotain miltein masokistista mielihyvää. Mikään ei ole mukavampaa, kuin tietää kokeessa mitä on sfumato ja kuka taiteilija sitä käytti ja millä aikakaudella.

Kaksi kertaa vuodessa minut valtaa omituinen tarve: penkoa vanhoja tavaroita ja lukea Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin. On jotenkin ihanaa kaivaa puolen vuoden tauon jälkeen muistoja esiin ja ajatella, että ahaa, noin minä silloin ajattelin. Ja mitä tulee Donna Tarttiin, miten tätä voisi olla rakastamatta?

"Ajatus, että voisi elää siellä, ettei koskaan enää tarvitsisi palata asfaltin ja ostoskeskuksen ja moduulihuonekalujen pariin, että voisi elää siellä Charlesin ja Camillan ja Henryn ja Francisin ja ehkä Bunnynkin kanssa, ettei kukaan menisi naimisiin, eikä palaisi kotiin eikä menisi töihin johonkin kaupunkiin tuhannen kilometrin päähän, tai tekisi mitään muutakaan sellaista petollista mitä ystävät tekevät opintonsa päätettyään, että kaikki säilyisi juuri sellaisena, kun se sinä hetkenä oli - ajatus oli niin taivaallinen, etten ole varma ajattelinko silloinkan sen voivan toteutua, mutta haluan uskoa ajatelleeni niin."

Ehkä se on minun takertuva ja/tai nostalginen luonteeni, joka rakastaa tätä nimenomaista sitaattia. Se ei ole kaunein kohta kirjassa, sillä kaunein on se, jossa Julian pitää luentoaan kauneudesta, haluista ja hulluudesta, se joka päättyy näin:

"Me kuvittelemme että meillä on paljon haluja, mutta itse asiassa meillä on vain yksi. Mikä se on?"
"Halu elää", Camilla sanoi
"Elää ikuisesti" Bunny sanoi leuka käsissä.
Vesikattila alkoi viheltää.

Liian kauniita ja älykkäitä ihmisiä. Ei voi mitään.