Viime aikoina on yksi jos toinenkin seinä tuntunut kaatuvan päälle. Mistään maailmaa mullistavasta ei ole taaskaan kyse, pikemminkin ikävästä taustavireestä. Jostain syystä olen varma että jotain tapahtuu ihan pian kohta. Että jotain pitäisi tapahtua. Alitajuntani etsii pakonomaisesti jotain poikkeavaa ympäristöstä, minusta, kaikesta, mikä näkyy sitten häiritsevinä unina ja muina seurauksina, mistä en hirveästi välittäisi puhua.
Oikeastaan minun klaustrofobista olotilaani olen löytänyt tukemaan vain muutaman jutun: ensinnäkin, minusta on tulossa vanha. Ajattelen, puhun, liikun ja käyttäydyn kaikin puolin ikääni vanhemman oloisesti ainakin omin silmini. Minusta tuntuu, että joudun olemaan liikaa vastuussa kaikesta. Kukaan ei oikeastaan ole käskenyt minua huolehtimaan mistään, minä olen vain itse ottanut asiakseni pitää lankoja kasassa. Yleensä 'langoilla' ei ole mitään tekemistä muun maailman kanssa ja kyseessä on vain oma pakkomielteeni ja uskon vakaasti, että jos en huolehdi niin kaikki tuhoutuu, lysähtää kasaan ja maailma loppuu. Toinen juttu on, että minusta tuntuu, että olen hukannut mielikuvitukseni. Minun ei tee mieli nousta keskellä yötä kirjoittamaan kymmensivuista novellia, ei tee mieli luonnostella kaikkia maatilan eläimiä sen jälkeen kun niitä on ammuttu, eikä tee mieli tanssia öisillä jollaksen kaduilla (kaikkia näistä asioista olen joskus tehnyt yöllä) Minä nousen yöllä vain siivoamaan, tekemään vaatekaappi-inventaarioita ja kirjoittamaan ahdistustani uudelleen ja uudelleen aina eri tavoin. Luulen, että niskassani on solmu, jonka seurauksena minun tekee usein  mieli oksentaa, haukotella ja itkeä samaan aikaan. Pääni on koko ajan kipeä, en saa henkeä enkä osaa nukkua.
Koulussa keskityn suorittamiseen: kun saan tämän asian valmiiksi niin voin aloittaa tuon asian, sen asian hoidettuani minulle jää aikaa tehdä tuo asia. Pyörien pyörimässä pitäminen antaa minulle jonkin masokistisen huuman ja saa minut tuntemaan, että olen oma herrani ja että voin tehdä itselleni mitä vain. Se on verrattavissa syömishäiriöön. Minä onnistun, olen hyvä, olen lähempänä tuntematonta päämäärää. Lisäksi tunnen, että se alkaa taas. Niinkuin olen joskus selittänyt, minä aloitan angstaamisen yleensä ajatusleikillä siitä, että huomaako kukaan, jos kävelen tuonne enkä kerro siitä kellekkään. Kun joku aina kuitenkin huomaa, että olen matkalla jonnekkin, minua saattaa jopa ärsyttää etten saanut ollakkaan omissa oloissani, vaikka oikeastihan minä vain haluan testata, onko minulla mitään väliä oikeastaan.

Tämä nyt on taas tälläinen vaihe, ja huomenna jo tuntuu paremmalta (tai pahemmalta, riippuu tietysti) olen kuitenki iloinen, että sain sanotuksi, tämä kun on vaivannut minua jo pidempään- liian pitkään.